Maarit Toivola

Somalia-hankkeiden torppaaminen nosti odotetunlaisen metelin, kuten jokainen muukin hallituksen säästötoimi. Olipa kyse ihan mistä tahansa asiasta, johon suomalaisen veronmaksajan sietokykyä venytetään, aina sama juttu - jossakin kimmastutaan siitä, että rahaa ei tulekaan. Nyt tietenkin vaarassa oli myös Suomen maine, kuten usein kun rahaa pitäisi lappaa nimenomaan maan rajojen ulkopuolelle. Mikä se sellainen maine on?  Viimeistään tässä taloustilanteessa on aika ajatella asia uudestaan: Hyväuskoisen rahantörsääjän maineen kuuluukin olla vaarassa. Tällainen maine nimenomaan pitää menettää. Emme tarvitse kansainvälistä mainetta avokätisinä rahanlahjoittajina tai hyväuskoisina hölmöinä. Somaliaa koskevaa päätöstä erityisen voimakkaasti vastustava Fingo-järjestö vakuuttelee, että Somalian kansalaisyhteiskunta ei ole kovin hääppöisellä tolalla ja kaipaisi kipeästi vahvistusta. Mutta yhtä heikolla tolalla on CIVICUS-mittariston mukaan lähes koko Afrikka ja Lähi-Itä, ja muuallakin olisi tarpeita. Näillä alueilla on joukoittain tarvitsijoita aivan samanlaisessa tilanteessa.  Maailmalta eivät tarvitsijat lopu. Mutta suomalaisten rahat loppuvat.  Valtiolla on vain yksi kirstu. Sitä täyttää veronmaksaja nyt ja veronmaksaja tulevaisuudessa. Alijäämäisen budjetin aikana, suurten säästöjen aikana, jokainen vastikkeeton kehitysapuhanke ulkomailla on tosiasiallinen leikkaus Suomessa. Jokainen afrikkalaisten naisten mielenterveyshanke on tosiasiallinen leikkaus Suomessa, suomalaisilta, suomalaisesta järjestelmästä. Emme voi eikä meidän pidä latoa puolen miljoonan euron rahakasaa jokaisen pyytäjän syliin, vaikka heillä olisi kuinka tärkeä ja välttämätön järjestöhanke ulkomailla toteutettavaksi. Ei vaikka sen nimessä olisi ”naiset ja tytöt”, ei vaikka se olisi se, mitä on aina tehty. Ja juuri niin, ei varsinkaan sitä. Moista on harrastettu Suomessa aivan liian kauan. Ja ajatelkaa, suoraan velaksi.  Ei enää, ei todellakaan enää.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan suomalainen yhteiskunta on "militarisoitunut". Siinä rinnastettiin nykyinen sotilaallisten teemojen nousu suoraan 1930-lukuun. Minusta tällainen tulkinta on monella tapaa väärä. Suomalaiset eivät ole yhtäkkiä alkaneet ihannoida sotaa. Sen sijaan olemme joutuneet kohtaamaan todellisuuden, jossa naapurimme käy jo viidettä vuotta hyökkäyssotaa Ukrainassa, uhkaa Euroopan turvallisuutta ja käyttää sotilaallista voimaa poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseen. Suomi ei elä tyhjiössä. Meillä on yli 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa, emmekä ole itse valinneet sitä turvallisuusympäristöä, jossa elämme. Olisi sangen erikoista, elleivät suomalaiset olisi viime vuosina kiinnostuneet aiempaa enemmän maanpuolustuksesta, varautumisesta ja turvallisuuspolitiikasta. Pidän erityisen ongelmallisena sitä, miten helposti tällaisessa keskustelussa sekoitetaan keskenään sotilaallisen voiman ihannointi ja oman yhteiskunnan puolustaminen. Siinä missä Venäjä käyttää sotilaallista voimaa naapurinsa alistamiseen, Suomi kehittää sotilaallista voimaansa, jotta kukaan ei voisi tehdä meille samaa. Näiden välillä on valtava ero. HS kirjoituksessa militarisoitumisen merkkeinä pidetään niin sotilaselokuvia, maastokuvioisia vaatteita, urheiluharrastuksia kuin lasten väestönsuojeluopetustakin. Minusta näistä vedetään aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Sotilaallisten aiheiden näkyminen yhteiskunnassa ei tarkoita, että suomalaiset suhtautuisivat sotaan myönteisemmin tai ihannoisivat sotilaallista voimankäyttöä. Näiden asioiden välille pitäisi pystyä osoittamaan yhteys sen sijaan, että ne vain oletetaan saman ilmiön ilmentymiksi. Myös vertaus 1930-lukuun ontuu. Tuon ajan Suomessa nähtiin poliittista väkivaltaa, ääriliikkeiden nousua ja demokratiaan kohdistuneita vakavia uhkia. Nykyisessä Suomessa maanpuolustuksen vahvistaminen perustuu demokraattiseen päätöksentekoon, laajaan kansalaismielipiteeseen ja selkeään ulkoiseen uhkaan. Aikakausien rinnastaminen pelkkien kulttuuristen ilmiöiden perusteella osoittaa puutteellista historian ymmärrystä. Uskottavan sotilaallisen puolustuksen ensisijainen tarkoitus on ehkäistä sotaa. Mitä vahvempi Suomen puolustus on, sitä suurempi kynnys kenelläkään on ryhtyä käyttämään sotilaallista voimaa meitä vastaan. Varautuminen ja rauhan tavoitteleminen eivät siis ole toistensa vastakohtia. Minua häiritsee tällaisessa keskustelussa erityisesti se, että vastuu Euroopan militarisoitumisesta näyttää huomaamatta siirtyvän Venäjältä niille yhteiskunnille, jotka yrittävät suojautua sen muodostamalta uhalta. Silloin huomio kiinnittyy varautumisen seurauksiin eikä siihen, miksi varautuminen on ylipäätään käynyt välttämättömäksi. Suomalaiset eivät ole alkaneet rakastaa sotaa vaan ymmärtävät entistä paremmin, mitä rauhan säilyttäminen edellyttää. Se ei ole militarismia, vaan vastuullisen yhteiskunnan tervettä itsesuojeluvaistoa. hs.fi/popkulttuuri/art-20000…

hs.fi/politiikka/art-2000011… Pysähdyttävä ajatus jokaiselle suomalaiselle – miettikää tätä hetki syvällisemmin: Meitä varoitetaan jatkuvasti itärajan takaisista vakoojista, hybridiuhista ja mahdollisista sabotaaseista. Ja samaan aikaan meillä on puolue, joka haluaa avata itärajan kokonaan, jos ihmiset päästävät heidät valtaan. Haluammeko todella äänestää SDP:n johtamaan tätä maata tässä turvallisuustilanteessa? SDP:n päätös päästää venäläiset Suomeen olisi sama kuin jos he antaisivat jokaiselle rajalle saapuvalle bensakanisterin sekä sytkärin ja aseen käteen ja toivottaisivat tervetulleeksi maahamme. Huomioikaa tämä kehityskulku ihan oikeasti, hyvät ihmiset. Jos me päästämme SDP:n pääministeripuolueeksi, on myöhäistä kysyä, mitä me olemme menneet oikein tekemään.

Aamulla kahvit pitkin pöytää @JyrkiVainio todella löytää olennaisen

YLE:n uutisoinnin kaksoisstandardit – onko tämä hyvää journalismia ja missä kulkee YLE:n journalistisen johdonmukaisuuden raja? Kaksi viimeaikaista esimerkkiä: Ranskan mellakat alkoivat syyskuussa. Reuters uutisoi jo 1.10, että Ranskan tiedustelupalvelut olivat kriisikokouksessa arvioineet protestien olevan hard-left-toimijoiden, erityisesti LFI:n ja sen far-left-verkoston organisoimia. Arvio oli tiedustelupalveluiden yhteinen näkemys. YLE mainitsi äärivasemmistolaiset aktivistit vasta 18.10. julkaistussa uutisessaan. Seuraavana päivänä 19.10. aiheesta julkaistiin jo uutinen otsikolla: ”Ranskan viranomaiset syyttävät viikonlopun väkivaltaisuuksista kahta ryhmää”. ”Äärivasemmisto”-sanaa ei kuitenkaan mainittu kertaakaan missään mellakoihin liittyvässä uutisotsikossa. Krakovan ampumisesta uutisoidessaan YLE nosti sen sijaan epäillyn yhteydet äärioikeistolaiseen ideologiaan näyttävästi esiin nopeasti. Reuters julkaisi Puolan sisäministeri Marcin Kierwińskin lausunnon, jonka mukaan ampujaan viittasivat äärioikeistolaisen ideologian vaikutteet jo 7.11. klo 17.08 Suomen aikaa. YLE uutisoi saman tiedon vasta seuraavana aamuna 8.11. klo 9.37. Reutersin ja YLE:n julkaisujen välinen aikaero oli 16 tuntia ja 29 minuuttia. YLE nosti asian myös uutisen otsikkoon. @yleuutiset, miksi äärioikeistolainen ideologia nostetaan näyttävästi esiin jo uutisen otsikossa ja ingressissä, vaikka kyse on vasta alustavasta arviosta, kun taas äärivasemmiston kohdalla vastaava tieto jää vain uutistekstiin – ja tulee esiin vasta viikkoja myöhemmin? Kaksinaismoralismia parhaasta päästä. YLE:llä olisi nyt selityksen paikka tälle uutisoinnin räikeälle epäsuhdalle. Äärivasemmiston mainitsemiseen kului 18 päivää, vaikka tieto oli jo esillä useiden kansainvälisten medioiden uutisoinnissa. Äärioikeiston kohdalla vastaava tieto tuotiin esiin jo ensimmäisen vuorokauden aikana, vaikka kyse oli vielä varmistamattomasta epäilystä. Moni odottaisi YLEltä kannanottoa ja selitystä näihin selvästi erilaisiin uutisointikäytäntöihin. Yleisöllä on oikeus odottaa julkiselta palvelulta johdonmukaista, tasapuolista ja poliittisesti riippumatonta journalismia. Haluan vielä täsmentää, etten ota tässä kantaa siihen, mikä on Krakovan ampujan virallinen poliittinen määritelmä tai ideologinen tausta. Kritiikkini kohdistuu yksinomaan YLEn uutisointiin, sen painotuksiin ja siihen, miksi samoja journalistisia periaatteita ei näytä sovellettavan samalla tavalla eri poliittisiin suuntauksiin. Huomautus: Seuraavan päivän iltana, kun Yle mainitsi sanan äärivasemmisto, se nosti esiin tutkijan (Timo Miettinen) näkemyksen, jonka mukaan mustaa blokkia olisi pikemmin kuvattava anarkistiseksi/antikapitalistiseksi kuin äärivasemmistolaiseksi.

Kyllä, ja tähän liittyy myös tukijärjestelmän heikkous. Jos vanhemmat pystyvät elämään tuilla ihan hyvin eikä lapsi näe kotona työntekoa, hänen on vaikea omaksua sellaista kulttuuria ja ajatusmaailmaa, jossa työnteko on tärkeää. Hän näkee, että Suomessa pärjää ilman työtä. Maahanmuuttajalapsilla ei välttämättä edes ole käsitystä siitä, miksi töitä tehdään ja mikä merkitys työnteolla on ihmisen elämässä. Kannustimet siihen, että molemmat vanhemmat voivat jäädä kotiin elämään tukien varassa, pitäisi poistaa. Ihmisille pitäisi järjestää jonkinlaista työtä, vaikka sitten vastikkeellisesti, jotta lapsilla olisi edes esimerkki työnteosta ja sen merkityksestä. Muuten sukupolvelta toiselle siirtyvä kierre jatkuu helposti. Lapselle on iso merkitys sillä, näkeekö hän isänsä lähtevän aamulla töihin vai jäävän kotiin sohvalle. Esimerkki opettaa enemmän kuin moni puhe työnteon tärkeydestä.