Pipa

Oppitunnilla kuultua – missä menee raja? Keskustelimme oppilaiden kanssa, ja he kysyivät minulta, mitä mieltä olen therianeista eli ihmisistä, jotka kokevat samaistuvansa eläimeen, esimerkiksi kissaan, kettuun tai karhuun. Vastasin rehellisesti, mitä ajattelen. Minusta on täysin eri asia leikkiä eläintä kuin oikeasti uskoa olevansa eläin. Sanoin, että lapsi voi leikkiä päivän, kuukauden tai vaikka puoli vuotta kettua tai karhua. Leikki on leikkiä. Mutta jos ihminen todella uskoo olevansa eläin tai kokee eläimen olevan osa omaa identiteettiään, suhtaudun asiaan kriittisesti – se ei ole tervettä. Oppilaat näyttivät hieman hämmentyneiltä vastauksestani. Minä puolestani hämmennyin heidän reaktiostaan. Mitä heille on opetettu ennen tätä? Jäin pohtimaan, onko nykyisessä keskustelukulttuurissa hämärtymässä raja sen välillä, että ihmistä kohdellaan kunnioittavasti ja että kaikki hänen käsityksensä itsestään pitäisi hyväksyä tosiasioina. Haluammeko tosiaan kasvattaa tänne itsensä tuntevia kissoja ja koiria? Jos identiteetin määrittelyssä korostetaan yhä enemmän yksilön omaa kokemusta ja jokaisen kokemusta pitäisi kunnioittaa, missä kulkee raja? Seksuaali-identiteetti voi nykyään olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Miten suhtaudumme siihen, että joku kokee olevansa jotain muuta kuin ihminen? Tiedän, että moni opettaja vastaisi tähänkin kysymykseen eri tavalla kuin minä. Valitettavasti. Minua huolestuttaa, jos lapsille ja nuorille välittyy ajatus, että oman identiteetin voi määritellä miten tahansa ja että muiden tehtävänä on hyväksyä määritelmä kyseenalaistamatta sitä. Ihmistä voi kunnioittaa ilman, että kaikkia hänen käsityksiään itsestään pitää tosina. Varsinkin, kun on kyse lapsista ja nuorista. Miten lasten ja nuorten mieli voi pysyä terveenä, jos heille ei aseteta selkeitä rajoja? Nykyään mennään vielä pidemmälle. Usein kannustetaan miettimään itseään ja omia taipumuksiaan yhä enemmän. Lapset ja nuoret voivat päätyä ties millaisiin ajatusmaailmoihin, jos kukaan ei ole näyttämässä suuntaa. Ilman rajoja ja aikuisen ohjausta he voivat harhautua ajatuksiin, joita eivät vielä osaa itse arvioida kriittisesti. Ihmisen arvostaminen ei tarkoita kritiikittömyyttä, eikä kriittisyys tarkoita epäasiallista kohtelua. Samalla lapsia ja nuoria pitäisi ohjata oikeaan suuntaan heidän tärkeässä kasvuvaiheessaan eikä antaa heille mielikuvaa, että he ovat maailman keskipiste ja voivat itse määrittää oman todellisuutensa.