Jari Koiksniemi543210

Somalia-hankkeiden torppaaminen nosti odotetunlaisen metelin, kuten jokainen muukin hallituksen säästötoimi. Olipa kyse ihan mistä tahansa asiasta, johon suomalaisen veronmaksajan sietokykyä venytetään, aina sama juttu - jossakin kimmastutaan siitä, että rahaa ei tulekaan. Nyt tietenkin vaarassa oli myös Suomen maine, kuten usein kun rahaa pitäisi lappaa nimenomaan maan rajojen ulkopuolelle. Mikä se sellainen maine on?  Viimeistään tässä taloustilanteessa on aika ajatella asia uudestaan: Hyväuskoisen rahantörsääjän maineen kuuluukin olla vaarassa. Tällainen maine nimenomaan pitää menettää. Emme tarvitse kansainvälistä mainetta avokätisinä rahanlahjoittajina tai hyväuskoisina hölmöinä. Somaliaa koskevaa päätöstä erityisen voimakkaasti vastustava Fingo-järjestö vakuuttelee, että Somalian kansalaisyhteiskunta ei ole kovin hääppöisellä tolalla ja kaipaisi kipeästi vahvistusta. Mutta yhtä heikolla tolalla on CIVICUS-mittariston mukaan lähes koko Afrikka ja Lähi-Itä, ja muuallakin olisi tarpeita. Näillä alueilla on joukoittain tarvitsijoita aivan samanlaisessa tilanteessa.  Maailmalta eivät tarvitsijat lopu. Mutta suomalaisten rahat loppuvat.  Valtiolla on vain yksi kirstu. Sitä täyttää veronmaksaja nyt ja veronmaksaja tulevaisuudessa. Alijäämäisen budjetin aikana, suurten säästöjen aikana, jokainen vastikkeeton kehitysapuhanke ulkomailla on tosiasiallinen leikkaus Suomessa. Jokainen afrikkalaisten naisten mielenterveyshanke on tosiasiallinen leikkaus Suomessa, suomalaisilta, suomalaisesta järjestelmästä. Emme voi eikä meidän pidä latoa puolen miljoonan euron rahakasaa jokaisen pyytäjän syliin, vaikka heillä olisi kuinka tärkeä ja välttämätön järjestöhanke ulkomailla toteutettavaksi. Ei vaikka sen nimessä olisi ”naiset ja tytöt”, ei vaikka se olisi se, mitä on aina tehty. Ja juuri niin, ei varsinkaan sitä. Moista on harrastettu Suomessa aivan liian kauan. Ja ajatelkaa, suoraan velaksi.  Ei enää, ei todellakaan enää.