Jyrki Mäkynen

Korkman kirjoittaa tavalliseen tapaansa reiluudesta. Suomen ydinongelma ei ole ensisijaisesti se, että "taakka jakautuu epätasaisesti", vaan se, että järjestelmä on rakenteellisesti epätasapainossa. Suomalaisessa järjestelmässä demarit institutionalisoivat uusia etuuksia ja hankkeita, joiden myötä syntyy (uusia) edunsaajien ja toimeenpanijoiden pysyviä koalitioita. Seuraavalla kierroksella kokoomus lisää keitokseen vähän "markkinamekanismia" purkamatta aiempaa himmeliä. Toisin sanoen, kokonaisuus monimutkaistuu, hallinto imee entistä enemmän arvoa ja intressiryhmien verkostot tihenevät. Molemmat tuottavat lopulta saman lopputuloksen: järjestelmä on syvästi status quo -vääristynyt, jossa "sopeutukset" tapahtuvat aina siellä, missä vastarinta on kulloinkin heikkoa: hajanaiset, matalan järjestäytymisen ryhmät (nuoret, lapsiperheet, tulevat maksajat). Menojen synnyttäminen on paljon helpompaa kuin niiden karsiminen, koska hyöty on keskittynyt ja niitä puolustetaan raivokkaasti. Kasvaako palveluiden laatu ja julkisen suorituskyky monimutkaistumisen myötä? Ei. Poliitikot eivät optimoi "kestävyyttä", vaan omaa uudelleenvalintaansa. Etuudet ovat keskittyneitä hyötyjä, kun taas verot ja maksut ovat hajautuneita kustannuksia; palvelulupauksia ja etuuksia syntyy kuin sieniä sateella. Korkmanin huomio eläkkeistä on oikea, mutta kehikko on väärä: ongelma ei ole rohkeuden puute, vaan instituutiot, jotka tekevät leikkaamisesta systemaattisesti erittäin vaikeaa ja lykkäämisestä rationaalista. Suomessa ei yksinkertaisesti ole riittävästi nettomaksajia. Kestävyys ei tietenkään synny "reiluudesta", vaan siitä, että meillä on riittävästi halukasta porukkaa hoitamassa tulopuolta suhteessa potentiaalisesti loputtomasti kasvaviin tulonsiirto- ja palvelulupauksiin. Jos nettomaksajamassan osuus pienenee, kaikki jakokeskustelu on lopulta vitsi: siirretään taakkaa ryhmiltä toisille ja toivotaan, että jostain löytyy vielä jaettavaa seuraavallakin kierroksella. Kokonaispotti vain vähenee ja vähenee. Se, että meillä on entistä enemmän lapsiköyhyyttä, on totta yksittäisenä ilmiönä, mutta se ei kerro mitään siitä, mikä lopulta aiheuttaa järjestelmän pysyvän epätasapainon. Tunnekielellä on helppo saada lukija ajattelemaan, että paha hallitus leikkaa lapsilta ja tuuttaa loputtomasti millimetrimitalla kaikkea hyvää valtavalle joukolle "rikkaita". Jos Suomessa olisi aitoa halua luoda kukoistusta huomenna, tarvitaan mekanismeja, jotka pakottavat menokurin automaattisesti, katkaisevat räikän (uusien menojen/etuuksien luomisen pitää olla paljon vaikeampaa kuin niiden automaattinen karsiminen) ja palauttavat nettomaksajien kasvun edellytykset. Korkman edustaa suomalaista konsensustodellisuutta puhtaimmillaan. Jos vain kaikki maksavat vielä hieman enemmän, niin mitään ei oikeastaan tarvitse juurikaan muuttaa. Tämä on itse asiassa juuri se malli, jonka takia olemme niin syvällä suossa. Kun nettomaksajapohja kutistuu, puheet 'kipupaketista', eivät ratkaise mitään. Tarkoitus ei ole edes tarkastella juurisyytä, vaan jatkaa niin kuin aina ennenkin eli sulkea silmät ja toivoa parasta. Järjestelmä haluaa kasvaa, joten sinähän ruokit sitä. Kiität konetta siitä, että saat kunnian ruokkia sitä.